Synnytyskertomus

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? 

Kaikki alkoi siis 7.8.2012 kun heräsin vähän ennen keskiyötä todella kovaan mahakipuun. Mulla oli aiemmin raskaudessa ollut aika kovia harjoitussuppareita, joten kuvittelin tämän kivun olevan myös niitä. Päätin kipristellä sängyssä jonkin aikaa ja katsoa miten tilanne etenee ennen kuin lähden herättelemään Leeviä. Pari tuntia makoilin sängyssä ja kiemurtelin epämiellyttävästi kivusta, välillä nousin jaloilleni kävelemään olohuonetta edes takaisin. Kello 3 aikaan aamuyöstä 8.8. supistukset alkoivat olla jo sen verran kivuliaita, että itkuisena päätin herätellä Leeviä. Leevi oli sen verran unenpöpperössä, että ei ehkä ihan täysin tajunnut tilannetta. Päätin sitten mennä hetkeksi suihkuun jos kipu hieman helpottaisi. Noh, eihän se mitään auttanut ja poru kurkussa tulin ravistelemaan Leevin uudestaan hereille. Menin sängylle makoilemaan ja kiemurtelin kivusta. Leevi vihdoin heräsi tilanteeseen ja lähti käskystä soittamaan äidilleni, että nyt on pieni tilanne päällä. Kello taisi olla 5 kun soitettiin taksi ja lähdettiin Tayssiin tarkistettavaksi.

Vähän taisi olla kipeä olo, ilmeestä päätellen!

Saavuttiin noin puoli 6 synnytysvastaanotolle. Hoitajat päätti ottaa mut sisään ja hetken odottelun jälkeen kävin ultrassa. Ultraäänessä todettiin, että jos poika haluaa syntyä nyt, niin annetaan syntyä. Sain kuitenkin vielä varmuuden vuoksi pari kortisonipiikkiä kasvattamaan Jerryn keuhkoja. Viikkojahan mulla oli tuolloin vain 35+6, laskettuaika vasta yli kuukauden päästä 13.9. Ennen osastolle menoa sain vielä kipupiikin ja mut laitettiin hetkeksi käyrille. Ne vyöt oli varmasti yksi epämiellyttävimmistä jutuista koko synnytyksen aikana. Mahaan sattuu ja siihen vielä kireät nauhat päälle... 

Osastolle pääsin joskus 6 aikaan ja jouduin sanomaan heipat Leeville. Harmitti ihan älyttömästi jäädä yksin sairaalaan, varsinkin kun sattui. Kipupiikki onneksi helpotti sen verran, että sain nukuttua. Nukuinkin aika hyvin, muistaakseni 10 asti. Söin aamupalan, kävin vessassa ja jatkoin taas unia. Supistukset lakkasivat melkein kokonaan päivän mittaan ja olikin jo puhetta, että jos vauva ei seuraavaan aamuun mennessä ole syntynyt pääsen lähtemään kotiin. Osastolla ollessani nukuin suurimman osan ajasta, luin lehtiä ja katselin telkkaria. Leevin äiti joka on töissä Tayssissa tuli iltapäivällä moikkaamaan mua ja toi kassillisen herkkuja. Leevi tuli töiden jälkeen, 6 jäljestä muistaakseni, katsomaan mua. Tässä vaiheessa aloin saamaan lieviä supistuksia, mutta päätettiin silti lähteä Tayssin kahvioon hetkeksi istuskelemaan. Kahviossa supistukset alkoivat olla paljon kivuliaampia ja ei aikaakaan kun poru kurkussa vaapuin takaisin osastolle. Huoneessa kutsuttiin hoitaja paikalle, joka totesi että olen 2 cm auki. "Nyt me lähdetään tuonne synnytyssaliin!" 

Kello oli 8 illalla kun tulin synnärille ja jouduin heti hetkeksi käyrille. Tuli tätä kirjoittaessa ihan huono olo, kun mietin miten epämiellyttävä se vyö oli! Pääsin onneksi pian pois ja kätilö kanssa keskusteltiin sitten mahdollisista kivunlievityksistä. Ilmoitin heti haluavani kaikki mahdolliset, mutta ennen kaikkea epiduraalin. Päätettiin, että odotellaan kuitenkin sen laittamista, sillä puudutusta saa lisätä vain 5 kertaa ja on inhottava jos kaikki on käytetty kun kipu on pahimmillaan. Sain sitten kipupiikin ja mulle opetettiin ilokaasun käyttö. Ilokaasu auttoi mulla ihan älyttömästi. Alussa tuli vähän huono olo, mutta kun sain kiinni oikeasta hengitystekniikasta, kaasu alkoi toimia juuri niinkuin pitääkin. Halusin kokeilla myös kuumaa suihkua, sillä raskauden aikana se oli helpottanut harjoitussupistuksiin. Kutsuttiin kätilö ja menin suihkuun. Lämmin vesi ei auttanut mitenkään ja taas kutsuttiin kätilö paikalle. Mua välillä hieman nolotti kun olin koko ajan painamassa kutsupainiketta. 

Kello 9 maissa mulla vaihtui kätilö ja kivutkin alkoivat olla jo 1-10 asteikolla 7 pintaan. Ilokaasua lisättiin ja se auttoi supistuksien pahimpaan kohtaan. Supistukset tulevat siis kuin vuoristoradassa: kipu alkaa pikkuhiljaa nousta, lopulta kipu saavuttaa hyyyyyvin tuskallisen kärjen ja sitten alkaa taas hiipua. Ilokaasun tarkoitus on siis helpottaa tuota kärkeä. Supistukset olivat mulla juuri niin kivuliaita kuin kuvittelinkin, mutta kivun säteily yllätti mut kyllä totaalisesti. Kipu mahassa ei nimittäin ollut mitään verrattuna kipuun yläreisissä. Supistukset säteilivät todella voimakkaasti mun etuyläreisiin ja se kipu oli kyllä jotain ihan kamalaa. Kirosin koko ajan Leeville ja ihmettelin, miten mun reidet voi olla näin kipeät. Oon edelleenkin sitä mieltä, että se oli pahinta koko synnytyksessä. 

Kymmenen jäljestä supparit olivat jotain ihan omaa luokkaansa. Mä imppasin ilokaasua tuossa vaiheessa sellaisella vauhdilla, että en edes muista kaikkea mitä tapahtui. Varmaan noin 15-20 min ennen syntymää, muistan maanneeni kyljellään sängyllä ilokaasunaamari suulla ja vakuutelleeni Leeville, että en pysty tähän. Leevi tsemppasi mua ja oli koko ajan mun vierellä. En tiiän mitä olisin tehny, jos Leevi ei olis ollu mukana! En tosiaan ihan tarkalleen muista, mutta mun mielestä tässä vaiheessa lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistuskivut menivät ihan sietämättömiksi, en edelleenkään ymmärrä miten mä, tällainen nössö, oon ikinä selvinny niistä! :D Aloin samaan aikaan tuntea myös todella kovaa painetta alavatsassa ja tajusin, että nyt Jerry syntyy. Sanoin kätilöille, että nyt vauva tulee, antakaa mulle epiduraali. Vähän ehkä myöhäistä tuossa vaiheessa... Kun kätilö ilmoitti mulle, että enää ei kerkiä joudut synnyttämään luonnollisesti, mulla ilmeisesti vähän napsahti päässä. Aloin itkeä ja huutaa haluavani keisarileikkauksen. Sätkin ja rimpuilin, kun muut yritti rauhoitella mua. Myöhemmin Leevi kertoi, että paikalle jouduttiin kutsumaan 2 kätilöä lisää, vain että mut saatiin pidettyä paikallaan. Mulla itselläni ei ollut tästä siis mitään muistikuvaa. Jälkeenpäin kyllä nolotti mun hysteerisyys. Ennen ponnistusvaihetta Sain vielä kanyylin käteen ja sitten mentiin! 

Ponnistusvaihe ei ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin. Oon aina luullut että ponnistaminen sattuu kaikista eniten, asia olikin ihan päinvastoin. Ponnistaessa paine luonnollisesti helpotti ihan älyttömästi, enkä voi väittää että supistuksetkaan olisivat sattuneet. Kovaa työtähän se ponnistaminen oli ja olin ihan varma, että kohta katkeaa joku verisuoni päästä. Alkuun tuntui, että en oo tarpeeksi voimakas, että en saa vauvaa pihalle. Kätilöt kuitenkin auttoivat ja neuvoivat ja homma alkoi luistaa paremmin, kirjaimellisesti. Muistan, että Leevi tsemppasi mua vieressä ja aina kun mulle tuli pieni epätoivon hetki, sanoi "Nyt Emilia ponnistat, ponnistat oikein kunnolla! Kyllä sä jaksat, nyt ponnistat meidän vauvan pihalle!". Leevin sanat loi muhun tarpeeks itsevarmuutta ja ponnistinkin niin lujaa kun vain ikinä pystyin!! Sitten alkoi kuulua "Pää näkyy!" "Ompa paljon tukkaa!" "Hartiat näkyy!" ja viimeisimpänä "Älä ponnista!". Lakkasin ponnistamasta ja samalla hetkellä kätilöt vetivät Jerryn ulos. Se vihlaisi aika tavalla ja kivusta kouristuin niin, että repäisin vahingossa kanyylini irti. Jäin hämmentyneenä ihmettelemään veristä kättä, kun tajusin, että kaikki huutelivat mua katsomaan alas. Siinä Jerry sitten oli, 8.8.2012 klo 22.52. Maailman ihanin ja tärkein hetki <3 Meni kyllä hetki ennenkuin tajusin, että tuo on mun vauva. Jerry ei heti alkanut itkeä, mutta kätilön nostettua hänet pystyasentoon alkoi kuulua kova huuto. Huh, helpotus! Leevi leikkasi napanuoran ja sain Jerryn heti syliin. Itku lakkasi heti. Siinä me sitten oltiin ja ihmeteltiin. Imetysyrityksen jälkeen lääkäri tuli huoneeseen ja Jerryltä otettiin mitat ja annettiin pisteet, 9/9. 

Leevi lähti sitten kätilöiden kanssa viemään Jepaa vauvojen tarkkailuosastolle ja mulle laitettiin sillä välin pari tikkiä. Kävin suihkussa ja kun Leevi tuli takaisin synnytyssaliin, syötiin iltapala ja soitettiin tuoreille isovanhemmille. Pian hoitaja tuli hakemaan meidät ja lähdettiin katsomaan Jerryä. Siellä hän nukkui keskoskaapissa tyytyväisen näköisenä. Hyvillä mielin ja onnen sekaisissa tunnelmissa lähdettiin viemään mua takaisin osastolle. Kello 12 yöllä Leevi lähti kotiin nukkumaan ja mulla kävi vielä hoitaja tarkistamassa, että pystyn käymään normaalisti vessassa. Uni tuli sinä yönä helposti.

Mä olin loppujen lopuksi sairaalassa 2 yötä ja Jerry 10. Koko tämän ajan Jerry oli siis tarkkailuosastolla pienen painonsa vuoksi. Jerryn syntymämitat olivat 2450g ja 47cm. Syntymää seuraavana aamuna Jepa sai nenämahaletkun, sillä pullosta juominen oli vielä vähän liian raskasta. Kun Jepa pääsi vihdoin kotiin, oli nenämahaletku vielä paikallaan. Meillä kävi kotona pari kertaa sairaanhoitaja ottamassa Jerryn mitat, lähinnä painoa siis seurailtiin. Viimeisellä kotikäynnillä päätettiin ottaa letku pois, olivat ruokailut menneet sen verran hyvin! 

Sellainen oli siis meidän synnytystarina. Synnytyksen kokonais kesto oli 5 tuntia ja ponnistusvaihe 10 minuuttia. H-hetkellä tilanne saattoi tuntua ihan kamalalta, mutta jälkeenpäin ajatellen mun synnytys oli kyllä helpoimmasta päästä. Missään vaiheessa ei ollut mitään komplikaatioita, Jerrykin syntyi ihan terveenä pikkupoikana. Jos joskus vielä pitäisi synnyttää, haluaisin synnytyksen menevän aivan kuin tämä ensimmäinenkin. Ensi kerralla voisin tosin haluta sen epiduraalin...:)