Moikka kaikki. Huomasin tuossa vähän vanhoja postauksia lukiessa ja uusia suunnitellessa, että aika vähän te täältä blogista pystytte mun oikeasta elämästä lukemaan. Siihen tietenkin on syynsä, sillä mä en ole ihan sellainen ihminen, joka jakaisi elämänsä tuntemattomille ihan sataprosenttisesti. Tottakai välillä kerron meidän kuulumisia ja kirjoitan siitä, miten hyvin Jerryn neuvolakäynti oli taas mennyt, mutta muuten aika "pinnallinen" tämä blogi on. Ja tästä syystä uskonkin, että aika monien bloggaajien elämän uskotaan oleva niin helppoa ja ihanaa, koska juurikin niistä vaikeista ja ei-niin-ihanista asioista avautuminen täysin tuntemattomille ihmisille on vaikea paikka. Netti kun on vielä aika armoton paikka, johtuen siitä että anonyymisti voi sanoa mitä tahansa kelle tahansa, on iso juttu joillekkin laskea se "muuri" alas. Ajattelin kuitenkin, että voisin aina silloin tällöin vähän raottaa että mitä mun päässä oikein liikkuu, ei kuitenkaan mitään superhenkilökohtaista mutta kuitenkin :) Onhan tämä blogi jollain tapaa sellainen päiväkirjamainen paikka, jonne voin "avautua" on sitten kyse uusista laukkuhaaveista tai vaikka koulustressistä.
Tällä kertaa haluaisin kirjoittaa siitä, että miten meillä on nyt menny kun Leevi armeija päättyi. Kauaa aikaahan siitä ei vielä ole, eihän se ollut kuin vasta tämän viikon keskiviikkona kun Leevi viimeisen kerran asteli Satakunnan Lennoston porteista ulos. Oltiin molemmat odotettu kuin kuuta nousevaa tuota kotiutumispäivää, mutta molemmilla (ainakin itselläni) oli vähän jännittynyt fiilis siitä miten normaali arki alkaa taas sujumaan. Oltiinhan me ennen Leevin inttiin lähtöä asuttu yhdessä jo yli vuosi, mutta 9kk suurimmalta osin eri osoitteissa tekee kyllä tehtävänsä.
Tietenkin olen todella onnellinen, että nyt se intti on ohi eikä sinne tarvitse enää koskaan mennä ja että mulla on täällä kotona nyt joku auttamassa. Ei tarvitse itse aina vaihtaa jokaista vaippaa, joku muukin voi käydä nyt kaupassa, mä pääsen useammin salille ja näkemään kavereita, jos olen kipeä tai väsynyt pystyn menemään lepäämään kun Leevi on Jerryn kanssa ja lista jatkuu... Ja tietenkin jos Jerryyn liittyviä asioita ei lasketa, on se mullekkin ihan itseni takia ihana, että Leevi on taas kotona. On joku kenen kanssa voi vain makoilla sängyllä tai sohvalla ja olla vaikka ihan hiljaa. On joku kelle voi puhua siitä, miten kauppareissulla Jerry heitti lippiksensä maahan ainakin kaksikymmentä kertaa. On joku kenen kanssa voi suunnitella, että mitäs tehdään ruuaksi tai mitä pitää ostaa Ikeasta. On sellainen normaali parisuhde missä kummatkin ovat fyysisesti joka päivä läsnä. Mehän ei Leevin kanssa ennen inttiä oltu suhteemme aikana nukuttu eri paikoissa kuin noin 5-7 kertaa. Eli voitte vain kuvitella, miltä tuntui nukkua yksin silloin ensimmäisillä inttiviikoilla!
Oltuani suurimman osan tuosta 9 kuukaudesta Jerryn kanssa kotona ilman Leeviä, on meille tietenkin kertynyt eri rutiineja ja tapoja tehdä asioita. Esim. Jerry syö aamu- ja iltapalaksi aina puuroa ja päikkäreiden jälkeen liharuoka, pari kertaa viikossa käydään kylvyssä ja päikkäreiden ja päivällisen jälkeen lähdetään ulos rattailla. Ja jos Jerry on vaikka huonolla tuulella ja kiukuttelee, saattaa mulla olla parempi aavistus siitä mistä se johtuu kuin Leevillä, koska ollessani Jerryn kanssa 24/7 olen vähän enemmän perillä poitsun tavoista. Leevi nyt ei kuitenkaan ole ollut kotona edes viikkoa, joten eiköhän sitä hänkin ajan kanssa pääse mukaan tähän päivärytmiin :) Toinen asia, mikä ehkä stressaa mua enemmän kuin Leeviä on se, että olen 9 kuukauden ajan tehnyt täällä kotona siivoukset, ruuanlaitot, kaupassa käynnit ym. aina samalla tavalla, omalla tavalla. Nyt kun toinen ihminen, jolla on tietenkin omat näkemykset siitä miten asiat kannattaisi tehdä, saattaa pieniä erimielisyyksiä ilmaantua. On kuitenkin ihan selvää, että me "synkronoidutaan" varmasti sitten ajan myötä ja opitaan taas uudestaan toistemme kokoaikaiseen läsnäoloon :)
Näin tiivistettynä voisin sanoa, että ollaan kyllä molemmat niin onnellisia että armeija on meidän osalta vihdoin ohi ja kun kerta siitä selvittiin vielä pienen lapsen kanssa, ei meille tämän vaikeampia aikoja voi tulla. Nyt on niin paljon helpompi olla, kun voi oikeasti alkaa suunnittelemaan taas tätä elämää, kuten esim seuraavaa asuntoa, työ- ja opiskelupaikkoja , auton ostoa ym., intin aikana oli jotenkin vähän sellaisessa pause-tilassa. :)
Sellaisia ajatuksia siis tällä kertaa, en tiedä mitä tykkäätte tällaisista hieman henkilökohtaisemmista kirjoituksista?:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti